Tuoreimmat julkaisut

Sivistys

Elämänmuutos - kirjoituskilpailu

KVS-instituutti

Yli 130 vuotta sivistystyötä

Rahvaan sivistämistä, kulttuurin harrastamista, opetuksen kehittämistä

Kelvollisia kirjoja kansalle

Kansanvalistusseuran ensimmäisten vuosikymmenien tärkeimmäksi työkentäksi muodostui kustannustoiminta, "kelvollisen, halpahintaisen ja kansantajuisen kirjallisuuden levittäminen ja painattaminen". Silloisiin olosuhteisiin nähden varsin laajan toiminnan monipuolisuutta kuvaavat seuran tärkeimpien kirjasarjojen nimet: Kansankirjasto, Maantieteelliset kuvaelmat, Luonnontieteellinen kirjasto, Historialliset lukukirjat, Käsiteollisuuskirjasto. Näissä sarjoissa julkaistiin paljon kirjallisuutta, jollaista ei Suomessa ollut aikaisemmin ilmestynyt. Erityisen suosituksi tuli vuonna 1900 aloitettu elämäkertasarja.

Tietokirjallisuuden ohjelmassa korostuivat tärkeiden historiallisten, maantieteellisten ja luonnontieteellisten aiheiden lisäksi opetusalan kehittämisen ja valtiollisen tilanteen kannalta tärkeät aiheet. Kustannustoiminnan yhteiskunnallinen luonne vahvistui autonomian ajan loppupuolella. Kustannusohjelmaan kuului myös kaunokirjallisuutta. Historioitsija on kirjannut eräänlaisena ennätyksenä Vänrikki Stoolin tarinat: 27 painosta, yli 250 000 kappaletta. Valistushenki näkyi myös lyriikan levittämisessä. Ala-arvoisen arkkiveisukirjallisuuden vastapainoksi julkaistiin 8- ja 16-sivuisia lehtisiä uudesta runoudesta ja kansanrunoista, erityisesti kulkukauppiaiden levitettäväksi.

Kustannustoiminnan tärkein sarja oli Kansanvalistusseuran kalenteri, joka ilmestyi vuosina 1882-1957. Sen merkitys Suomen kansan kansallisen heräämisen, tiedontason ja sivistystahdon kehityksen kannalta oli varsinkin autonomian aikana tavattoman suuri. Tavanomaisten kalenteritietojen lisäksi siinä julkaistiin ajankohtaisia katsauksia ja syventäviä artikkeleita elämän koko kirjosta. Laajin yksittäinen alue oli Suomen historia. Kalenterissa pantiin paljon painoa opetuksen ja tieteellisen tutkimuksen edistymiselle, samoin kansansivistystyölle. Erityisen mielenkiintoisia ovat nykypäivän lukijan kannalta kalenterissa säännöllisesti julkaistut vuosikatsaukset.

Kalenterin artikkelien aihepiiri kattoi luonnontieteet, maantiedon, maa- ja metsätalouden, talouselämän, orastavan teollisuuden, kansanterveyden, liikenneolojen kehityksen, museot ja nähtävyydet, matkailun ja urheilun, naisasian ja huoltotoimen sekä hyvin keskeisenä myös taiteet. Myös kaunokirjallisuus oli kalenterin keskeistä sisältöä. Monet kirjallisuudenhistoriaan jääneet kirjailijamme aloittivat julkaisemalla novellejaan ja runojaan Kansanvalistusseuran Kalenterissa. Mm. Juhani Aho julkaisi kuuluisan kertomuksensa Siihen aikaan kun isä lampun osti vuoden 1884 kalenterissa salanimellä Jussi.

Kansanvalistusseura luopui kustannustoiminnastaan vuonna 1919. Kalenterin kustantajaksi tuli ensin Tietosanakirja-Osakeyhtiö, sittemmin Otava.


Kirjastoja, kansankirjastoja

Kansanvalistusseuran toiminta kirjastolaitoksen hyväksi käynnistyi 1880-luvun alussa. Ensi vaiheessa seura välitti kirjoja ja julkaisi luetteloja kansankirjastoille sopivista kirjoista. Toiminta laajeni vähitellen kirjastojen perustamista ja hoitoa koskevaksi neuvonnaksi. Seura julkaisi jo vuonna 1891 kirjasen Neuvoja kansankirjastojen hoidosta ja luettelo kansankirjastoihin sopivista kirjoista. Seura myönsi kirjastoille avustuksia ja kirjalahjoituksia, välitti valtionapua, organisoi kirjastonhoitajien kokouksia ja käynnisti kirjastoväen koulutuksen. Edistämistoimien intensiivisyydestä kertoo kenttäoperaatio kesällä 1900: seura lähetti ylioppilaita elvyttämään kirjastoharrastusta ja keräämään tietoa kirjastojen toiminnasta. Saatujen tietojen pohjalta seura julkaisi 1903 katsauksen kirjasto-oloihin. Sen mukaan maaseudulla oli vuosisadan vaihteessa 1794 kirjastoa, kaupungeissa 70 ja Inkerinmaalla 12.

Viime vuosisadan alussa seuralla oli johtava rooli kirjasto-olojen kehittämistyössä. 1910-luvun kansanvalistuskokouksissa vedettiin suuntaviivat ja laadittiin mallisäännöt kunnan kirjastolaitosta varten. Työ jatkui ympäri maata järjestetyillä kirjastokursseilla. Seura julkaisi yhdessä Suomen Kirjastoseuran kanssa Kansanvalistus- ja kirjastolehteä. Valtion otettua kirjastotoimen välittömään hoitoonsa 1921 Kansanvalistusseuran toiminta alalla kaventui olennaisesti. Se rajoittui kirjojen ja tarvikkeiden välittämiseen kirjastoille, minkä lisäksi seura saattoi myöntää vielä useiden vuosien ajan hallitsemiensa rahastojen avustuksia kirjastojen kehittämiseen.


Laulua ja soittoa, oopperaakin

Kansanvalistusseuran laulujuhlilla, joita järjestettiin yhteensä 20 kertaa vuosina 1884-1926, oli myös huomattava vaikutus sivistysolojen kehitykseen maassamme. Niiden merkitys ei rajoittunut musiikkiharrastuksen vahvistumiseen, vaan laajeni koskemaan sivistystasoa yleisemmin ja ulottui kansallishengen kohottamiseen erityisesti autonomian aikana.

Virosta saadun mallin pohjalta laulu- ja soittojuhlista kehittyi mittava kulttuuritapahtuma, jonka ohjelmaan kuului kuorojen ja soittokuntien kilpailujen ja konserttien lisäksi usein voimisteluesityksiä, pyörä- ja ampumakilpailuja, taidenäyttelyitä, 1910-luvulla oopperanäytäntöjäkin. Tapahtuma kokosi epävakaista ajoista huolimatta parhaimmillaan kymmenien tuhansien yleisöjä. Itsenäisyyden ajan ensimmäisissä juhlissa Helsingissä 1921 mukana oli 117 kuoroa, 28 soittokuntaa, kuoro sekä Virosta että Latviasta, laulun- ja soitonjohtajina mm. Jean Sibelius ja Robert Kajanus, Heikki Klemetti, Armas Maasalo ja Otto Kotilainen. Rikkaaseen musiikkiohjelmaan kuuluivat mm. Suomalaisen Oopperan esittämä Launiksen Kullervo ja Suomen Laulun Bachin Matteuspassio.

Laulujuhlien poliittinen merkitys oli korkeimmillaan venäläissorron pahimpina vuosina. Vuoden 1899 juhlien jälkeen Päivälehti kirjoitti: "Paremmin kuin voimakkaimmatkaan kirjalliset herätyshuudot ja hartaimmatkaan selvitykset ovat nämä juhlat ennen kaikkea olleet omiaan itse käytännössä tekemän Suomen asujamista voimakkaan yhteishengen innostaman Suomen kansan." Vuoden 1899 juhlien jälkeen juhlat jouduttiin kuitenkin jättämään pitämättä poliittisten olojen takia. Kun seuraavat juhlat olivat Turussa 1905, olojen ankeus ja epävarmuus näkyivät laululavan ylle asetetussa tekstissä: "Laulan ehkä voiessani, kiekun kehtoellessani, ehken toiste voinekana."

Vastuu laulujuhlien järjestämisestä siirtyi 1920-luvula musiikkiväen omille järjestöille. Seura oli kuitenkin yhtenä järjestäjänä mukana vielä Helsingin juhlilla 1931 ja Sortavalassa Kalevalan riemuvuonna 1936.

Laulujuhlien järjestäjänä Kansanvalistusseurasta tuli huomattava nuottien kustantaja. Historioitsija kirjaa nuottien julkaisemisesta seuraavaa: sekaäänisiä lauluja 80 vihkoa, naisäänisiä 19 vihkoa ja miesäänisiä 20 vihkoa, lisäksi miesäänisten laulukuntien ohjelmistoa 6 vihkoa, oratorioita, kantaatteja, useampia laulukirjoja, joista kuuluisin Kansanopiston laulukirja. Kansanvalistusseuran torvisävellysten partituurikokoelman ensimmäinen sarja käsitti 11 vihkoa, toinen 22 vihkoa.


Kansanopistoja, muutakin sivistystyötä

Kansanopistojen perustaminen oli mainittu yhdeksi Kansanvalistusseuran tärkeimmäksi tehtäväksi jo seuran perustamista suunnitelleissa kokouksissa ja kirjoituksissa. Seuralla ei kuitenkaan ollut erityisen keskeistä asemaa opistotyön käynnistämisessä 1880- ja 1890-luvuilla. Tämä johtui lähinnä seurassa vallinneista erimielisyyksistä opistotyön luonteesta. Maltilliset esittivät väljästi, että kansanopistoa on johdettava "kristillisen uskontunnustuksen hengessä", tiukemman linjan vaatiessa opetuksen perustamista "Jumalan sanassa ilmoitettuun ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuksessa esitettyyn kristinoppiin" ja pääaneeksi "raamatun lukemista".

Jo 1890-luvun aikana seura oli aktiivisesti mukana kansanopistotoiminnan kehittämisessä. Seuran kannanotot ja seuran kokouksissa käydyt keskustelut ohjasivat opistotyön kehitystä. Seura julkaisi kirjoja ja lehtiä opistotyön tavoitteista ja käytännön opetustyön kysymyksistä. Varsin merkittävää oli myös seuran opistoille antama konkreettinen apu: kirjoja ja opetusvälineitä, toiminta-avustuksia ja tukea talouden vakauttamiseen, matka-apurahoja ja henkilökunnan koulutusta. Mielenkiintoinen tuen muoto löytyy 1930-luvulta: seura lähetti kaksi kokenutta kansanopistomiestä kiertämän opistoja ja tarjosi "johtajille ja opettajille mahdollisuuden neuvotella opetus- ja järjestysasioista", nykykielellä johdon sparrausta.

Kansanvalistusseuran ja sen haaraosastojen luentotilaisuudet 1800-luvun lopulla antoivat virikkeitä työväenopistojen toiminnan käynnistymiselle. Seuran 1800- ja 1900-lukujen taitteessa organisoimat luennot, kerhot ja kansalaisuusopinnot olivat alkuna opintokeskustoiminnalle. Seuralla oli parin vuosikymmenen ajan johtava asema opintokerhotyön organisoinnissa.


Oma opisto, toinenkin

Kansanvalistusseura suoritti alkuvuosikymmeninään merkittävän uranaukaisijan työn kaikilla keskeisillä työaloillaan. Yleistajuisen kirjallisuuden kustantaminen, kirjastopalvelut, laulujuhlat, kansanopistot ja muut vapaan sivistystyön muodot siirtyivät vähitellen valtion, kuntien ja yritysten tai niitä varten syntyneiden erityisjärjestöjen hoidettavaksi. Itsenäisyyden aikana seuran vaikuttamistoiminta ja edistämistyö jatkui vapaan sivistystyön puolella, nyt kuitenkin yhä enemmän yhteistyössä eri työmuotoja edustavien järjestöjen kanssa, niitä tukien.

Kansanvalistusseuran toiminnassa nousivat omat opistot näkyvään asemaan 1920- ja 1940-luvuilla. Kirjeopisto perustettiin 1922. Se kasvoi nopeasti niin 1930-luvun pulan aikana kuin sotavuosinakin tarjoten parhaimmillaan kymmenille tuhansille suomalaisille mahdollisuuden opiskeluun kotona. Opetus kattoi vaihtelevin painotuksin niin yleissivistäviä aineita kuin koulukursseja ja ammattipetusta. Opistolla oli suuri merkitys koulutuksen tasa-arvon kannalta aikana, jolloin opiskelumahdollisuudet olivat hyvin vähäiset. Oppilaitosverkoston kehittyessä opiston kurssien kysyntä väheni. Kirjeopisto jatkaa toimintaansa etäopistona 2000-luvulla tarjoten korkeatasoista opetusta kielissä, kirjoittamisessa, kuvataiteessa, kasvatuksessa ja psykologiassa sekä eräissä yritys- ja yhdistystoimintaan liittyvissä aineissa.

Oriveden Opisto siirtyi Kansanvalistusseuran omistukseen 1946. Seuralla oli alussa kunnianhimoisia suunnitelmia opiston kehittämisestä tavanomaista kansanopistoa monipuolisemmaksi vapaan sivistystyön keskukseksi. Suunnitelmat koskivat sivistystyöntekijöiden koulutusta, opettajien valmistusta ja kansanopistopedagogiikan tutkimusta. Monessa suhteessa opistosta kehittyikin kansanpistotyön uudistaja ja edelläkävijä, vaikka kaikki Urpo Harvan johdolla tehdyt suunnitelma eivät toteutuneetkaan.

2000-luvun alussa Oriveden Opisto tunnetaan korkeatasoisena taide- ja ilmaisuaineiden oppilaitoksena. Opiston perusoppijaksolla on kolme linjaa: kirjoittaminen, kuvataide ja musiikki. Opistossa toimii myös kirjoittajalukio. Opiston taideaineiden ja kielten kursseilla on tunnustettu aseman Suomen kulttuurikesässä. Musiikissa perinne on pisin: Klemetti-Opiston kurssit alkoivat Orivedellä jo 1950-luvun alussa.

Kansanvalistusseuran koulutustoimintaan kuuluu kahden perinteisen opiston lisäksi Ulkosuomalaisten lasten kotiperuskoulu ja Helsingissä toimiva kielikoulutusyksikkö.


Lehtiä, kirjojakin taas

Kansanvalistusseuran yleisessä sivistystyössä on keskitytty viime vuosina uudelleen kustannustoimintaan. Seura julkaisee tieteellistä Aikuiskasvatus-lehteä ja englanninkielistä aikakauslehteä Lifelong Learning in Europe LLinE yhdessä Aikuiskasvatuksen Tutkimusseuran kanssa. Seura julkaisee aikakauslehteä Aikuiskoulutuksen maailma yhdessä Kansalais- ja työväenopistojen liiton kanssa. Myös verkkolehti Sivistys.Net on yhteinen KTOL:n kanssa. Seura julkaisee myös kirjoja, lähinnä ammatti-, tieto- ja tutkimuskirjallisuutta aikuiskasvatuksesta ja vapaasta sivistystyöstä, koulutuksesta ja oppimisesta. Nimikemäärä on vuodessa 10-15. Juurevin niistä on liki puolen vuosisadan ajan ilmestynyt Aikuiskasvatuksen vuosikirja (ent. Vapaan sivistystyön vuosikirja).

Kun Kansanvalistusseuran julkaisut oli toiminnan alkuaikoina suunnattu lähinnä kouluttamattomalle suurelle yleisölle, "rahvaalle", nykyiset julkaisut palvelevat pääsääntöisesti opetuksen, aikuiskasvatuksen ja sivistystyön ammattilaisia, kulttuurin harrastajia, kansalaistoiminnan aktiiveja. Julkaisutoiminta on välillistä sivistystyötä, se tavoitteet toteutuvat oppilaitosten ja organisaatioiden työn kautta.

Julkaisutoiminnan lisäksi seuran keskustoimiston työ käsittää aikuiskasvatusalan konferensseja ja seminaareja sekä kulttuuri- ja taidetapahtumia.

Pekka Sallila

Lähteet

Arvo Inkilä: Kansanvalistusseura Suomen vapaassa kansansivistystyössä 1874-1959. Otava 1960

Anneli Kajanto (toim.): Namsarai ja muita matkaesseitä Kansanvalistusseuran kalentereista autonomian ajalta. SKS 1999



11.11.04